Matkakertomus

Pariisi 12.-16.3.2020

Osa 3/5 Lauantai

Maximilian ja Rashid

Nukuin vähän pidempään, koska olin ollut varmaan noin 12 tuntia liikenteessä edellispäivänä. Ei oikein ollut museofiilistä, ainakaan mitään mahtipontista sellaista. Päätin kokeilla antiikkikirpputoria, joka sijaitsi Pigallelta pohjoiseen. Matkan varrella olisi Salvador Dali-museo. Päätin mennä ensin sinne.

Suunta kohti Montmartrea siis. Taas. Moulin Rouge on sen alueen laitamilla. Montmartrehan on se kukkula Pariisissa, jossa pitää käydä. Siellä ovat asuneet taiteilijayhteisöissä Monet, Renoir, Picasso, ja monia muita. Myös suomalaisia, kuten Edelfelt jossain vaiheessa uraansa asui siellä.

Kukkulan korkeimmalla kohdalla on näyttävä basilika, Sacré-Coeur. En kävellyt portaita, otin funikulaarin. Nyt sattui olemaan sadepäivä, sellaista keväistä tihkua tuli vähän väliä.

Idyllinen, mukava paikka. Taiteilijat maalailivat pikku puistossa, kahviloita ja taidegallerioita oli. Kannatti tänne nousta, kiipeämistä oli, vaikka funikulaari hoiti pahimman osuuden. Sitten museoon!

Surrealismi - hauskaa.

Dalilla on kyllä ollut valtava mielikuvitus. Ja taito toteuttaa kuvitelmansa, useilla tekniikoilla. Näyttely oli mukavan kokoinen ja monet teokset naurattivat minua. Siellä tuli hyvälle tuulelle, yleensä taidemuseoista tulen ulos nöyränä ja levollisena, täältä edelleen nöyränä, mutta hymyssä suin. Dali nousi nyt kyllä suosikikseni.

Olin suoraan sanoen aika väsynyt ja päätin lähteä alas. Matkan varrella istuin kuppilassa ulkona ja totesin, että en jaksa mennä kiertämään nyt mitään kirpputoreja. Olin myös laskeutunut väärälle puolelle kukkulaa! En palaa samaa tietä takaisin! Kai täälläkin on metroasemia. Kaipasin vähän rauhaa. Pariisi on täynnä puistoja, hautausmaita, vaikka mitä. Google kehiin ja päätös - hautausmaa. Täällähän on vaikka mitä merkkihenkilöitä haudattuna. Suunta siis Pere-Lachaise hautuumaalle. Metroa puoli tuntia - saa istua.

En muistaakseni ole koskaan käynyt katolisessa maassa hautausmaalla. Oli hieno, voin suositella. Sokkeloisia käytäviä ja kauniita istutuksia ja sitten niitä erilaisia hautoja, uurnalehtoja ja mitä kaikkea muuta. Oli satoja vuosia vanhoja hautoja ja vieressä aivan uusia hautoja, joissa tuoreita kukkia, valokuvia ja muistoesineitä.

Tv:stä tuli helmikuussa The Doors-leffa. Paras lukiokaverini puhui minulle aina, että “Hei, kuuntele Doorsia - se on vaan törkeän hyvää”. Olin silloin innostunut Pink Floydista ja The Doorsiin tutustuminen valitettavasti jäi. Se on kaivellut minua säännöllisin väliajoin. Katselin leffaa sivusilmällä, sitten läppäri jäi hetkeksi, kun tuli kohtaus jossa esitettiin vaikuttava Roadhouse Blues. Läppäri taas auki ja googlaamaan, millainen se Doors-tarina nyt olikaan. Kappas - Jim Morrison on haudattu Pariisiin. Sehän jäi mieleeni.

Siinä sitten seisoin, Jim Morrisonin vaatimattoman haudan edessä. Valokuva, enkeliveistos ja ainakin tusina tuoretta kukkapuskaa koristivat hautaa. Pistin kännykän korvaani ja kuuntelin Roadhouse Bluesin. Nuoria oli tulossa haudalle, ja pikku hiljaa lähdin kävelylle. Tuli hyvä mieli.

Tunnin verran vierähti aikaa. Etsin Edith Piafin hautaa, mutta en löytänyt, tai Google ei osannut neuvoa. Pere-Lachaisen hautausmaalle on myös haudattu mm. Chopin, Moliére, Oscar Wilde, Marcel Proust, Rossini. Akku oli loppumassa ja nälätti. Ajattelin syödä jossain hotellin läheisyydessä. Metroon taas ja suuntana pohjoinen.

Katukahvila osa III

Lähellä ensimmäisen päivän kuppilaani oli sitten paikka jonka valitsin. Paikka oli vähän suurempi kuin edelliset, eli kaksi riviä katettuja pöytiä ulkona, tarjoilijoilla essut ja valkoiset paidat, mustat housut. Nyt sain sitä maailmankuulua ranskalaista palvelua. Viisissäkymmenissä oleva tarjoilija katsoi minua kuin halpaa makkaraa, ei kai tuo tänne halua tulla? Sanoin, että ulos syömään, poltan. Hän tuskin silmiin katseli, kädellään huitaisi epämääräisesti että mene nyt sitten vaikka tuonnepäin. Onneksi näistä on kuultu juttuja vuosien varrella. Ei ainuttakaan katsekontaktia, ruoat tulivat vähän niinkuin ohikulkiessaan olisi ne heittänyt pöytään.

Tilasin ranskalaisen sipulikeiton alkuun, listalla olleen minut yllättäneen Lyonilaisen makkaralajitelman keitetyn perunan ja hapankaalin kera pääruoaksi. Minulla oli kova nälkä! Sipulikeitto oli oikein hyvää. Meillä syötiin lapsuudenkodissa sunnuntaisin usein alkuruokakeitto. Se oli aina joku Knorrin pussikeitto, siitä viiden hengen perhe sai halvalla pienen alkupalan. Sipulikeitto jalostui jossain vaiheessa ranskalaiseksi. Paahtoleipää paloiteltiin päälle ja siihen juustoraastetta, joka suli siinä keiton kuumuudessa. Taidanpa tehdä sitä ihan oikeista sipuleista lähiaikoina itselleni. Halpa mutta aikaa vievä ruoka. Ja maukas.

Makkaralajitelma oli oikein herkullinen. Puhtaita makuja. Simppeli. Liian suuri annos, mutta söin kaikki pois! En nyt varmuudella muista, mutta joku liemi siinä saattoi olla pohjalla. Kun sain annoksen pöytään, tarjoilija höpisi jotain epämääräistä. Puolet syötyäni patonkikori ilmestyi pöydälleni. Sitä se varmaan oli. Ei mitään kysymyksiä, oliko hyvää, maistuiko … Taisi hän kysyä ohi kulkiessaan. Jotain. Kupponen espressoa ja lasku.

Kamala makean nälkä, onneksi lähellä oli tyypillinen patisserie - konditoria. Otin siitä pari pientä leivonnaista mukaani, toinen sitruunaa ja toinen suklaata. Hotellihuoneessani oli vedenkeitin ja murukahvia, sinne sitten seuraavaksi.

Otin kunnon päikkärit leivosten jälkeen - maistuvia olivat, varsinkin se sitruunainen. Koko alkuilta menikin siinä, katselin telkkaria, jossa välillä oli signaali, välillä ei. Räpläsin kännykkää ja mietin, pitäisikö suosiolla käydä yöpuulle. Yksi pikku asia oli vaivannut mieltäni. Olin ollut huomaavinani, että paluulento Lufthansan mukaan oli maanantaina 11:20. Ebookersilta ostamassani matkassa paluulento oli 15:20 paikallista aikaa. Kävin viestini läpi, ei oikein selvinnyt. Päätin lähteä kävelylle ensin.

Istahdin erääseen italialaiseen kuppilaan, jossa tilasin kahvin ja veden. Minua vähän huikoi, mutta tämä paikka ei vaikuttanut hyvältä, eikä Pariisissa mitään spaghettia syödä. Jatkoin ihmettelyä, ja tutkin maanantain lähteviä lentoja Müncheniin. Kyllä vaan, ei ole olemassa 15:20 lentoa. Aikataulu oli muuttunut, enkä ollut saanut selkeää ilmoitusta siitä. Jälkeenpäin katsoin, että Lufthansa oli perunut maaliskuun alussa 20 000 lentoa. Olisi kyllä pitänyt saada ilmoitus. Se oli harmin paikka parillakin tavalla.

Olin alustavasti ajatellut, että kävisin maanantaiaamuna suuressa outlet-kylässä, se oli samassa suunnassa kuin lentoasemakin. Ei minulla mitään ostettavaa ollut, mutta ehkä olisin saanut sieltä halvan baskerin. Toinen harmittava seikka oli se, että odotusaikani Münchenissä venyi 3 tunnista 7 tuntiin. Ja paluulentojen yhteisaika yli 12 tunniksi. En koskaan osta tällaisia lentoja. Pah! Menisinkö seuraavana päivänä, sunnuntaina, katselemaan kauppoja tai kauppahalleja vai menisinkö vielä johonkin museoon, en osannut päättää. Kolmaskin harmitus seurasi tästä asiasta epäsuoraan, ja se oli pilata koko matkan, mutta siitä vasta viimeisessä osassa:).

Katukahvila osa IV

Jatkoin matkaa ja emmin mihin paikkaan jäisin ottamaan jotain pientä suolaista. Kulmassa oli mukavan näköinen paikka, mutta emmin hiukan. Paikan sisäänheittäjä kysyi, tulenko syömään. Vastasin myöntävästi, mutta haluaisin istua ulkona koska poltan. Mies otti minua käsivarresta ja ohjasi sisään, vähän estelin ja hän sanoi että meillä on sisällä tupakointitila myös syöjille. Ok, menin sisään. Oikeastaan se tila oli osa terassia, siinä oli vain kevyt läpinäkyvä muoviseinä esteenä. Noin 6 pöytää.

Sisäänheittäjä esittäytyi myöhemmin Rashidiksi. Hän jutteli kovasti ja toivotti asiakkaita tervetulleeksi ja tervemenneeksi. Tämä oli selkeästi paikallisten suosima kuppila. Välillä hän vaihtoi kielitaitoisena muutaman sanan kanssani. Oli tietysti käynyt Suomessa. Rashid oli itse algerialainen. Pian hän ohjasi vanhan ryppyisen miehen nuhjuisessa täyspuvussa vastapäiseen pöytään. Tuli oikeastaan kummisetä-elokuvan sisilialaiset vanhat ukot mieleen. He keskustelivat kovasti keskenään. Rashid toi hänelle tyhjän viinilasin ja ukko oli siemaisevinaan siitä! Mitä tämä on touhu on? Minulla oli punaviiniä ja olin tilannut gratinoidut simpukat huikopalaksi. Sain simpukat eteeni, tämä vanha herrasmies hymyili ja nyökkäsi minulle ja sanoi äänettömästi “bon appetit”. Kiitin ja söin. Herran nimi oli Maximilian, Max tuttaville.

Siinä jossain välissä olin katsellut kännykästäni paikallisia uutisia France24-sivustolta. Korona ei ollut näkynyt katukuvassa lainkaan. Ehkä ihmisiä oli vähemmän, mutta mistä minä sen tietäisin. Aasialaisilla oli 80% kasvosuojus, paikallisilla ehkä yksi kahdestakymmenestä piti sellaista. Nyt se sitten tapahtui: Ranskan presidentti Macron oli puheessaan määrännyt, että tänään 24:00 Ranska laitetaan kiinni. Vain ruokakaupat ja muut välttämättömät saavat olla auki. Nyt se sitten tapahtui, juttelin siinä Rashidin ja Maxin kanssa ja sain vahvistuksen, puolentoista tunnin päästä laitetaan ovet säppiin, kukaan ei tiedä mitä sen jälkeen tapahtuu.

Oli parempi ottaa lisää viiniä. Ei minua harmittanut, olin nähnyt kaikki mitä pitikin nähdä. Viitoin Rashidin luokseni ja kysyin maistuisiko Maxillekin lasin viiniä. Kyllähän se kelpasi, hän liittyi seuraani, otti valkoviinilasillisen. Sotki siihen pussillisen sokeria ja siinä sitten turistiin loppuaika. Rashid kävi usein tulkkina.

Max oli iästään huolimatta hyvä käyttämään Google kääntäjää, hän ei käytännössä osannut englantia lainkaan, tai hyvin vähän. Max kyseli minulta kaikkea mahdollista, mitä teen, miksi olen Pariisissa jne. tutustumista. Hän kertoi itsestään, pääsi espanjanvuosiinsa, sittenhän minulla välähti että osaan aika hyvin turistiespanjaa, ja ymmärrän vähän sen yli puhetta. Siitäpä riemu syntyi! Yhteinen kieli. “Rashid - poikahan osaa espanjaa!”.

En enää muista puoliakaan mitä kaikkea Max kertoi itsestään. Eikä siinä kovin syvällisiin keskusteluihin ollut resurssejakaan.

Rashid nauroi, että Maxhan on suunnilleen Paavin poika - hah hah haa. Viereisessä pöydässä paikallinen nuori mies kuunteli keskusteluamme hymynväre huulillaan. Olikohan hän kuullut samat jutut sata kertaa?

Juttelimme tietysti taiteesta, ja kerroin hänelle Edelfeltistä, jonka kaksi maalausta on Orsay-museossa. (Vähän harmitti, että missasin samassa museossa Pekka Halosen teoksen.) Hän myös vaikutti aikanaan Pariisissa. Näytin kuvia kännystäni, Max kehui ettei ollut tiennyt, että siellä on suomalaisiakin teoksia. Piti kovasti töistä. Hän kehui myös suomalaista naiskauneutta - tottakai!

No mikä Max oli sitten miehiään? Hän kertoi olevansa 74-vuotias. (Oli vanhemman näköinen). Kolme päivää hänen syntymästään hänen isänsä kuoli. Hänen isänsä oli Sveitsiläiskaartissa Vatikaanissa. Siis Paavin turvamies. Max syntyi Vatikaanissa. En enää muista mitä hän opiskeli Roomassa yliopistossa, mutta sen muistan, että englantia siellä ei opiskeltu. Pakollista oli sen sijaan muinaiskreikka.

Hän käy kaksi kertaa vuodessa Pariisissa. Vakituisesti hän asuu Monacossa. Hän käy Pariisissa koska hänellä on siellä Vapaamuurarien kokous. “Oletko sinä vapaamuurari?”, hän kysyi. Vastasin että en ole. “No - siellä on vain blaa-blaa-blaata”. Tämä toistui varmaan kolme kertaa. Ymmärsin siis, että siellä puhutaan paljon, ehkä sitä itseänsä. Google kääntäjästä hän näytti, että kysymys on pohjimmiltaan “enlightment of men” - “valaistus”. Tänä päivänä myös naiset saavat liittyä järjestöön. Heillä on toki omat loosinsa. Tietysti!

En siis nyt juuri muista mikä hänen alansa oli, mitä hän opiskeli yliopistossa. Siitäkin puhuttiin, ehkä se putkahtaa jossain vaiheessa mieleeni. Lapsia hänellä ei ollut, naisystävä asui pohjois-Ranskassa. Rashid oli välillä aina mukana keskusteluissa.

Sen ainakin tiedän, jos palaan Ranskaan, puhun mieluummin surkeaa espanjaa kuin hyvää englantia.

Kello läheni puolta yötä, kysyin haluaisiko Max vielä lasillisen. “Ei kiitos”. Hän halusi vaihtaa puhelinnumeroita, “ota ihmeessä yhteyttä, jos tulet takaisin Ranskaan”. Hyvästelimme ja suuntasimme omille teillemme. Harmittaa, kun en ottanut meistä selfietä.

Sitten Pariisi menikin kiinni.

Nimim. Pierre

Matkakertomus

Pariisi 12.-16.3.2020

Osa 2/5 Perjantai 13.päivä

Ei ollut epäonnen päivä.

Pitkät ja hyvät yöunet - olin kyllä niiden tarpeessa. Heräsin 9 jälkeen ja kävin hotellin aamiaisella. Pieni aamiaishuone ja suht vaatimaton mannermainen aamupala. Leipää, hedelmiä, kahvia, keitettyjä munia, croissanteja ja niin edelleen. Riittävä minulle. Muutama hassu asiakas.

Muiden aamutoimien jälkeen piti päättää päivän ohjelma. Pariisi-korttiini sisältyi yhden päivän turistibussiajelu, tällainen hop-on-hop-off-tyylinen joita on jo Helsingissäkin. Tämän yhtiön reittejä oli kolme kappaletta, ja ajattelin ajella ne kaikki pois. Hotellistani oli lyhyt matka myös itäiselle rautatieasemalle, joten sinne vaan lampsimaan. Siellä siis oli lähin bussipysäkki. Join kahvit odotellessa bussia. Punainen linja kiertää pohjoista Pariisia, vihreä kaakkoista, ja olikohan sininen Eiffelin, Riemukaaren ja muita Seinen läheisyydessä olevia nähtävyyksiä.

Hyppäsin punaiseen bussiin, ja suunnitelmana vaihtaa siniseen linjaan, mennä Tour Montpanasseen ja Picasso-museoon. Siinä päivän ohjelma. Tour Montparnasse on pilvenpiirtäjä, jonka ylimmästä kerroksesta näkee koko Pariisin, jokaisesta ilmansuunnasta. Liitän kuvan. Ajattelin mennä mieluummin sinne kuin Eiffel-torniin.

Vaihdoin sitten punaisesta linjasta siniseen, ajoin sillä lähelle Notre Dame’a, ja vaihdoin vihreään, jolla pääsisin Torniin. Matkalla näin mm. Louvren lasipyramidin. Louvren olin päättänyt skipata jo aiemmin, siellä olisi ollut Mona-Lisa ja muutama Napoleoniin ja Ranskan vallankumoukseen liittyvä maalaus, mutta ei muuta nyt minua kiinnostavaa. Vihreä bussi käväisi kuuluisan Luxemburg-puiston kupeessa, ja sitten hups, oltiinkin menossa jonnekin muualle. Takaisin Seinen pohjoispuolelle. No, ei se mitään. Luulin, että olin mennyt pysäkin ohi. Oltiin menossa kohti Picasso-museota. Sinne sitten ennen Tornia.

Picasso-museo oli alle muutaman kilometrin päässä pysäkistä. Picasso-fanina museo oli hieno kokemus, mutta ei nyt mikään wau!! Turisteja oli vain kourallinen. Aulassa soitin kaverille ja minulle tultiin sanomaan, että hys hys. Puhun liian kovaa. Olen kai sitä ikäluokkaa, että puhelimeen pitää huutaa:).

Palloilin takaisin pysäkille, muutaman mutkan kautta. Kyseisessä kaupunginosassa on muuten sitten sateenkaarilogoja, -maalauksia, -lippuja todella paljon. Jos joku haluaa hauskaa biletystä, niin sinne vaan. Itse olen Brightonissa tehnyt hauskan baarikierroksen. Iloista porukkaa!

Olin vähän pihalla suoraan sanoen. Hyppäsin bussiin, näytin karttaani, että meneehän tämä Torniin? Kuski ei ollut kielitaitoinen lainkaan, mutta sitten vaihtopysäkillä tuli kielitaitoinen kaveri ihmettelemään karttaani.Olin saanut vanhan kartan turisti-infosta, eivätkä bussit enää mene Tornin kautta. Niinpä… Revin kartan ja sain uuden.

Katukahvilakokemus osa II

Oli lounaan aika. Ja mietintätauon. Päätin etten lähde kävellen enkä julkisilla sinne Torniin tämän päivän reissulla.

Jäin vaihtopysäkin läheisyyteen katukahvilaan lounaalle. Tarjoilija puhui englantia! Mitä ranskalaisilla listoilla on? Sammakonreisiä, etanoita, raaka lihaa. Mitä muutakaan? Olin ilahtunut:).

Harmittaa vieläkin, kun en tilannut sammakkoa. Ei tullut enää toista kertaa vastaan. Tilasin etanat ja tartarpihvin

Tartarpihvi on siis raakalihapihvi, jos joku ei tiedä. Äitini söi näkkileivän päällä raakaa jauhelihaa ja raakaa sipulia. Siinä se, herkku! Jos ravintolan listalla oli tartar, en ole voinut olla tilaamatta sitä. Ennen vanhaan se ei ollut niin yleistä. Esim. Kosmoksessa se oli vakiona. Mutta ei monessa paikassa. Muutamia vuosia takaperin tartarpihvi tuli Suomessa muotiin. Se tarkoitti, että joka ravintolan listalla oli kyseinen tuote. Söin niitä aika paljon. Ranskassa se on perussettiä!

Taas kävi niin. että minua luultiin britiksi. Olin syönyt tartaristani muutaman haukkauksen, kun tarjoilija tuli sanomaan, että “mösjöö, ei ongelmaa, voin kyllä kypsentää pihvin, ihan totta!”. Harmittaa, kun ei osaa ranskaa, olisin kyllä haukkunut kaverin. “Ai, pariisilaiset syövät tartarinsa kypsänä, tehän olette tyhmiä”. No, anglosaksiset turistit …

Jatkoin matkaani, otin sinisen linjan ja näin mm. Eiffel-tornin ja Champs Elysees´n päässä Riemukaaren, Eiffel oli kyllä livenä vaikuttava! Sitten bussilla takaisin hotellille. Matkalla näin vielä mm. Punaisen Myllyn. Takaisin hotellissa seitsemän pintaan.

Energiaa oli vielä rutkasti jäljellä, ja Torni oli jäänyt kaivelemaan. Lepäilin hetken, ja ostin lipun Torniin netin kautta (ei sisältynyt siis Pariisi-korttiin). Hyppäsin metroon ja ajelin takaisin Seinen eteläpuolelle. Se kyllä kannatti. Saatan kuvitella sinne pitkät jonot normaalioloissa. Nyt menin hissillä yksin (!) 56. kerrokseen, ja ylhäällä oli enintään 10 muuta turistia, Maisemat olivat mahtavat. Nautiskelin maisemista roseé-viinin kera. Upeaa! Samalla lipulla pääsen sinne vielä toiseen kertaan, päiväsaikaan. Menen varmasti.

Kello oli vasta vähän yli kymmenen, oli perjantai-ilta, jotain vielä, ei väsyttänyt.

Hyppäsin metroon ja menin Pigallelle, pahamaineiselle kadulle. Kävelin puolin ja toisin matkan Pigallelta Moulin Rougeen ja takaisin. Sivukujille ei huvittanut mennä. Olisin kyllä mennyt Moulin Rougeen katsomaan can-cania, mutta hinnat eivät olleet pudonneet, edelleen 70 euroa, yli budjetin. Ehkä seuraavalla kerralla. (Ja tätä kirjoittaessani sain Can-Can korvamadon - olkaa hyvä!).

Yksin kulkeva mies on aika suosittu tällaisissa paikoissa, joku roikkui hihassa vähän väliä, tule tule, halpaa olutta vain 5 €, kauniita tyttöjä. Blaa blaa blaa. Toiset sisäänheittäjät olivat vähän turhankin sinnikäitä, roikkuvat hihassa kiinni. Turistirysähän tämä on, suoraan sanoen aika tylsä. Pikku pettymys - ehkä tämä paikka kärsii ihmiskadosta.

Sain aika hyvän yleiskuvan Pariisista tämän päivän aikana. Turistibusseissa oli muuten myös tilaa hyvin, max 10 turistia. Kahvittelemaan sinne ei muuten kannata mennä. Kahvi ja vesi 7-9 euroa, törkeätä. Halvin oli 4,80, siitä sain kuitin. Taisivat suoraan sanoen kusettaa. No turisteiltahan pitää saada rahat pois. Barcelonassa maksoi tuplaespresso ja brandy 3 euroa. Se oli tosin syrjäisempi paikka. Olisi kannattanut kantaa omaa vesipulloa mukana.

Oli keskiyö, metroon ja hotellille. Uni tuli nopeasti:). Hyvä päivä!

Nimim. Pierre