Tässä blogijulkaisussa on Myöhätuulen Ammennusastia-runoryhmän yhden osallistujan kaksi tekstiä. Ensimmäinen teksti on jo kesällä tehdystä tehtävästä, jossa toimme ryhmään jokainen meille tärkeän esineen ja kirjoitimme runon myös toistemme tuomien lempiesineiden innoittamina. Tässäpä siis Marjon kaksi tekstiä.

 
Maailman suurin leipäveitsi

 
Ystäväni tuo sen näytille aina välillä

hän väittää, että se roikkuu pelkkänä

koristeena seinällä,

mutta minä en usko häntä.

Mielikuvissani näen hänen käyttävän sitä

leipäveitsenä, voiveitsenä, partateränä,

tabletin halkaisijana

ja mahdollisia muita käyttötarkoituksia voi

keksiä läjäpäin.

Kun ystävämme ensi vuonna täyttää puoli

vuosisataa, hän leikkaa miekallaan

kääretorttua palasiksi Myöhätuulessa

tyytyväisenä siitä, että meidän ei enää

tarvitse arvailla

Tämä seuraava teksti pohjautuu ryhmässä käsittelemäämme runouden erääseen tyylilajiin, huomaatko mikä se voisi olla?

Syksy, jota odotan
Säpsähdän kovaan kaakatukseen ja säksätykseen. Ryntään olohuoneeseen arvioimaan lintu invaasion aiheuttamia vahinkoja torjuen samalla mielestäni erään klassikko ekokuvan rankimpia kohtia, jotka valitettavasti muistan liiankin hyvin. Päästyäni avonaiselle parvekkeen ovelle näen valtavien kurkiaurojen kyntävän taivasta niin lähellä, että auran siipi voisi hipaista taloni kattoa.

 
Päätän antaa itselleni luvan odottaa syksyä: päivien ja öiden viilenemistä, vapautumista verta imevistä hyönteisistä ja hedelmiäni vainoavista banaanikärpäsistä puhumattakaan tarpeesta avata ja sulkea ikkunoita vähän väliä. Päätän, että tämän kesän helteet on nyt kärsitty ja tulossa on jotakin leudompaa.

 
Lempeän syysauringon paisteessa lenkkeily muuttuu nautinnoksi. Ylämäetkin aaltoilevat jalkojeni alla minun huomaamatta niitä. Ilmojen kesyyntyminen sysää minut kohti parempaa kuntoa.

 
Syksy on kuin elämyksiä ja yllätyksiä rakastavan toiveuni. Yltyvässä tuulessa on uhka sateen harmaasta verhosta. Ojennan sateenvarjoni eteen kuin aseen ja puhkon reikiä märkään viimaan yrittäen itse pysyä kuivana. Sade loppuu ja vapautan sateenvarjosta puutuneen käteni. Keskityn haistelemaan ilmaa, joka tuoksuu märältä mullalta ja mätäneviltä lehdiltä.

Viimeisenä ponnistuksenaan ennen talvea luonto pukeutuu ruskaan kuin juhlavaan kaapuun. Maisema lainehtii mieli värejäni, keltaista, kultaa ja punaista. Puut kamppailevat vielä tarrautuakseen lehtiinsä, mutta tuuli raastaa ja repii ne maahan ihmisten ja eläinten tallottavaksi. Talvea lähestyvä, alistunut, maa vajoaa ruskean ja harmaan sävyihin kuin masennuksen kourissa tuskailevan ihmisen mieli.

Mukavia syksyisiä lukuhetkiä kirpakoiden pakkaspäivien keskellä kaikille.