Perjantai, Lokakuu 18, 2019, 08:18 | Ei kommentteja »

Tässä blogijulkaisussa on Myöhätuulen Ammennusastia -runoryhmän yhden osallistujan kaksi tekstiä. Ensimmäinen teksti on jo kesällä tehdystä tehtävästä, jossa toimme ryhmään jokainen meille tärkeän esineen ja jokainen kirjoitimme runon myös toistemme tuomien lempiesineiden innoittamina. Tässäpä siis Marjon kaksi tekstiä.

 
Maailman suurin leipäveitsi

 
Ystäväni tuo sen näytille aina välillä

hän väittää, että se roikkuu pelkkänä

koristeena seinällä,

mutta minä en usko häntä.

Mielikuvissani näen hänen käyttävän sitä

leipäveitsenä, voiveitsenä, partateränä,

tabletin halkaisijana

ja mahdollisia muita käyttötarkoituksia voi

keksiä läjäpäin.

Kun ystävämme ensi vuonna täyttää puoli

vuosisataa, hän leikkaa miekallaan

kääretorttua palasiksi Myöhätuulessa

tyytyväisenä siitä, että meidän ei enää

tarvitse arvailla

 

Tämä seuraava teksti pohjautuu ryhmässä käsittelemäämme runouden erääseen tyylilajiin, huomaatko mikä se voisi olla.

 Syksy, jota odotan
Säpsähdän kovaan kaakatukseen ja säksätykseen. Ryntään olohuoneeseen arvioimaan lintu invaasion aiheuttamia vahinkoja torjuen samalla mielestäni erään klassikko ekokuvan rankimpia kohtia, jotka valitettavasti muistan liiankin hyvin. Päästyäni avonaiselle parvekkeen ovelle näen valtavien kurkiaurojen kyntävän taivasta niin lähellä, että auran siipi voisi hipaista taloni kattoa.

 
Päätän antaa itselleni luvan odottaa syksyä: päivien ja öiden viilenemistä, vapautumista verta imevistä hyönteisistä ja hedelmiäni vainoavista banaanikärpäsistä puhumattakaan tarpeesta avata ja sulkea ikkunoita vähän väliä. Päätän, että tämän kesän helteet on nyt kärsitty ja tulossa on jotakin leudompaa.

 
Lempeän syysauringon paisteessa lenkkeily muuttuu nautinnoksi. Ylämäetkin aaltoilevat jalkojeni alla minun huomaamatta niitä. Ilmojen kesyyntyminen sysää minut kohti parempaa kuntoa.

 
Syksy on kuin elämyksiä ja yllätyksiä rakastavan toiveuni. Yltyvässä tuulessa on uhka sateen harmaasta verhosta. Ojennan sateenvarjoni eteen kuin aseen ja puhkon reikiä märkään viimaan yrittäen itse pysyä kuivana. Sade loppuu ja vapautan sateenvarjosta puutuneen käteni. Keskityn haistelemaan ilmaa, joka tuoksuu märältä mullalta ja mätäneviltä lehdiltä.

 
Viimeisenä ponnistuksenaan ennen talvea luonto pukeutuu ruskaan kuin juhlavaan kaapuun. Maisema lainehtii mieli värejäni, keltaista, kultaa ja punaista. Puut kamppailevat vielä tarrautuakseen lehtiinsä, mutta tuuli raastaa ja repii ne maahan ihmisten ja eläinten tallottavaksi. Talvea lähestyvä, alistunut, maa vajoaa ruskean ja harmaan sävyihin kuin masennuksen kourissa tuskailevan ihmisen mieli.

Mukavia syksyisiä lukuhetkiä kirpakoiden pakkaspäivien keskellä kaikille.

 

 

 


Keskiviikko, Elokuu 14, 2019, 09:53 | Ei kommentteja »

#runoryhmä #ammennusastia

Olisiko joku pistänyt
varmaan talteen
maljan, jota Jeesus käytti
viimeisellä yhteisellä
aterialla?

Olisiko joku kerännyt
maljaan Jeesuksen verta
tämän roikkuessa
ristille naulattuna?

Ja olisiko maljaa,
ihmeitätekevää maljaa,
säilytetty vuosisatoja?

Luotettavat
lähteet eivät tällaisesta kerro


Yksi sekasotku se on
Tarua tarun perään

Dan Brown taas
on herkkäuskoisesti
ottanut todesta muita taruja
Onpa julkaissut
omat tarinakokoelmansa

Historiaa
saa näistä etsiä

Tomppa 2019


Maanantai, Heinäkuu 15, 2019, 07:07 | Ei kommentteja »

Kääriydyn tiukasti isoäidinneliöistä tehtyyn isoon vilttiin lysähtäen sohvan nurkkaan ja nostan jalat alleni. Olen viltin pehmeässä ja turvallisessa sylissä, odotan että sydämeni ja mieleni rauhoittuu päivän kiireistä. Olin päättänyt jo päivällä, että tänään annan ajan itselleni miettiä mistä minut on rakennettu. Nenäliinapakka on varattu vierellä, on aika taas alkaa tehdä matkaa jostakin äärettömän rajalta kohden minuuteni keskustaa, menneisyydestä kohti tätä päivää. Huokaisen pienen rukouksen mielessäni. Olen valmis.

Kiitollisena totean minussa olevan tunteen siitä, että tänään, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, tunnen olevani hitusen verran tasapainoisempi elämäni suhteen ja tiedän pystyväni tähänkin matkaan. Annan ajatusten alkaa virrata, mieleeni nousee mielikuvia lapsuudestani, teinivuosistani, perheestäni, avioliitostani, lapsistani, opiskeluista, työpaikoista, seurakuntaelämästä, kohtaamispaikoista ja no minun elämästäni. Se mikä on muuttunut, tai tuntuu muuttuneen, on, etten pyri enää analysoimaan kaikkia elämässäni olleita tai olevia ihmisiä, heidän sanomisiaan tai tekemisiään, vaan annan heidän tulla ja sanoa sanottavansa. Puhutan heitä jokaista, kerron mitä heidän sanansa ja tekonsa ovat saaneet minussa aikaan, mutta en anna muistoista nousevien tunteiden syödä aikaani muistelulta. Ainaisen anteeksipyytelyn lopetin jo taannoin, alettuani ymmärtää, ettei minun persoonassani eikä sairauden tuomissa haasteissa ole mitään anteeksipyydettävää. Kaikkineni minun pitää kelvata, ihan joka kantilta. Minun ei tarvitse enää väheksyä itseäni, vaan saan uskoa itseni kokonaisvaltaisesti hyväksyttäväksi kanssaihmisteni silmissä ja mikäli sitä ei tapahdu niin se päänsärky ei olekaan enää minun.

Jotkut muistikuvat koskevat vähän enemmän, toiset ei enää ollenkaan, siitä olen iloinen, siitä huomaan oman kuntoutumisen edistyneen. Ne muistot, jotka ovat vielä niin kipeitä, etten rohkene antaa niiden vielä tulla, annan niiden olla. Valoon tulee vain ne, jotka mieli on valmis antamaan pois ja hyvä niin. Ei polkupyörääkään rakennettu päivässä.

Minulla on ollut onnea, toisin uskon sen myös olevan Jumalan elämääni sallimaa johdatustakin, että tieni on ohjautunut paikkoihin ja sellaisten ihmisten keskelle, jossa olen aivan kuin nyt, viltin sisällä, turvallisesti saanut alkaa kokoamaan elämäni palasia. Olen saanut purkaa ajatuksiani, kokemuksianikin, aina sen verran, kun olen ollut valmis, itsestäni antamaan ulos ja toisten ymmärrettäväksi. Sitähän me jokainen tarvitsemme, että meitä ymmärrettäisiin. Peileinä nuo ihmiset ympärilläni, sitä ehkä itsekkään tiedostamatta, ovat tuupanneet ajatuksiani uusiin suuntiin ja selkeimmille vesille. Haastaneetkin jossain määrin muuttamaan ajatuksia, muttei kuitenkaan pakottaen. Siitä tämä itsellinen tunne, saan olla sellainen kuin olen. Sisällinen ihmiseni on rauhoittunut ja uskaltautunut kohtaamaan uusia elämän eteen ojentamia haasteita. Uusia kohtaamispaikkoja, uusia koulutuksia ja ihana tunne minä kykenen, osaan vielä, onnistun ja ennen kaikkea uskallan. Sitä minä tarvitsen, onnistumisia, ne parantavat niin keskeneräistä itsetuntoani, nostavat minua kuin vesi korkkia vedenpintaan. Siinä kelluen elämän aalloilla, enää ei upota. Tosin kohtaan edelleen myös ihmisiä jotka, muistuttavat minua elämääni ennen hajottaneita ihmisiä, tavallaan puhua tai ylipäätään vaan tavassaan kohdata minut. Tässäkin kohtaa saan huomata parantuneeni hitusen lisää, enää näidenkään ymmärtämättömien sanat ei kaada maailmaani. Olen kiitollinen myös siitä, että ympärilläni kohtaamispaikassa on vahvoja, terveen itsetunnon omaavia ja terveellä ajattelutavalla varustettuja ihmisiä, he viitoittavat esimerkillään myös minun tietäni, minullakin on lupa ja oikeus, omiin mielipiteisiin, vahvoihinkin. Minullakin on ääneni, ja siitä tulee päivä päivältä kuuluvampi, kun rakennun turvallisessa ympäristössä kokonaisemmaksi. Anteeksiantamuksella on suuri paikka elämäni kudelmassa, niin vanhat kuin uudetkin huonot kokemukset kannan rukouksessa heti suurempiin käsiin ja totean ettei minusta ole niitä enää kantamaan, eikä minun tarvitsekaan. Turvallisesta sylistä halusin kertoa tämän osan tarinastani, jos vaikka voisin saada jonkun uskomaan, että synkkyyden keskeltäkin on mahdollisuus päästä selkosille. Yksin se ei keneltäkään onnistu, ja toivon meidän jokaisen elämään ihmistä yhtä tai useampia, jotka hetkeksi antavat korvansa ja olkapäänsä taakkamme alle ja kantavat meidän kanssamme elämän meihin kasaamia kuormia.

Peilistäni katsoo minua nyt aikuinen nainen, joka kykenee rohkaisemaan ja rakastamaan sisällään olevan pikkutytön ehjäksi, nainen, joka pystyy kohtaamaan kaikki huomisen tuomat haasteet ja silmät säteillen ja innosta puhisten on lähdössä kohti uusia seikkailuja.

 


TiinaA


Tiistai, Maaliskuu 26, 2019, 11:39 | Ei kommentteja »

Kevään odotus täyttää mielesi, uusi kevät.

Luonnon sulaessa, paljastuu edellisen vuoden ajatukset.

Lumen väistyessä ja auringon lämmittäessä maata,

alkavat kevätesikot ja krookukset työntää päänsä esiin mullan seasta.

Ne värjäävät kevään ensimmäisenä, kuin kauniit ajatukset, hyvät muistot.

Luonto alkaa muistuttaa kesän tulosta.

Sinun kevääsi pienet asiat opastavat sinut kesään.

 

Kesä antaa luonnolle värinsä, puille ja nurmille vihreytensä,

kukille ja marjoille punansa ja sinänsä.

Mikset sinä ystäväni antaisi elämäsi väriloiston tulla esiin toisten

ihailtavaksi,

sini silmissäsi ja puna poskillasi ja sydämesi kokemusten kulta,

anna niiden näkyä ja kuulua, olisit kuin kaunein kesäpäivä.

 

Syksyn saapuessa myös puut yhtyvät luonnon väri-iloon.

Luonnon kypsytellessä viljaa pelloilla, omakin elämäsi tuleentuu vuosi vuodelta.

Kauniisti kellastuen tähkäpäät antavat antimensa ravinnoksi elollisille.

Kuin kaunein vehnäpelto, sinun elämäsi, ajatuksesi, tunteesi, kokemukseksi,

-ymmärtääksesi, ruokkiaksesi hetken rinnallasi viivähtänyttä.

 


Talvea ei odota kukaan, se on päätös vuodelle,

millaiselle sen on valmistanut joku muu, joku joka tietää meidän parhaamme.

Lumihiutaleiden tipahdellessa hiuksillesi alat odottaa jo uutta kevättä, se on

elämän kiertokulku, vanhan loppu ja uuden alku. Sen kiertokulun tuloksen näet

vasta muutaman kierron päästä ja ymmärrät silloin elämäsi merkityksen –

ystäväni.

 

TiinaA


Tiistai, Helmikuu 12, 2019, 13:41 | Ei kommentteja »


”Hyvät päätökset syntyvät kokemuksista, mutta kokemukset syntyvät huonoista päätöksistä, kova ulkokuori ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, etteikö sisältä voisi löytyä jotakin pehmeää. On hyvä olla vähän erilainen kuin muut.”


Varmaan tunnistitkin tämän erään mainoksen mainostekstin osaksi. Kiitos sille markkinaihmiselle, joka on ajatuksissaan osunut vähän dramaattisestikin ajatellen ja sanoen, elämän ytimeen.

Miksi sitten halusin kirjoittaa tästä blogitekstin. Ehkäpä tuon ajatuksen osuvuudesta omaankin kuntoutumisen prosessiin, suhteessa niin itseeni kuin ympäristööni. Kun nyt näitä omiakin ajatuksia niin itsestä kuin kanssaihmisistäkin on pitänyt vähän uusiksi rukkailla ajansaatossa.

 
Nimenomaan meidän kokemuksemme on meistä kasvattaneet sen, keitä me olemme, mutta löytää niistä kokemuksista, se tie, niihin tämän päivän hyviin päätöksiin onkin sitten jo vähän toinen juttu. Ensin pitää saada aikaa sisäistää, hyväksyä tai hylätä omien kokemusten tuomia ajatuksia tai päätelmiä. Siihen me tarvitsisimme ”peiliä”, ystävää, terapeuttia, vanhempaa, joka terveellä tavalla käsittelee noita ajatuksia ja asioita meidän kanssamme. Henkilöä, joka osaa tuota kokemustemme elämän palloa pyöritellä edessämme, että näkisimme nuo kokemuksemme useammalta kantilta ja saisimme vähän laajemman perspektiivin päätelmiemme tueksi.

 
Minusta tuo mainoksen ydinajatus on todella lohdullinen. Olipa kokemuksemme elämämme aikana olleet mitä ja millaisia tahansa, meillä on niiden pohjalta mahdollisuus tänä päivänä päättää toimia toisin, nähdä mahdollisuudet rakentavampiin ja parempiin valintoihin, hyviin ja kantaviin päätöksiin.

Aika vinha ajatus, että meidän elämämme on rakentunut koko ajan valinnoistamme kokemustemme pohjalta. No ei tosin ihan koko elämämme ajalta, emmehän lapsena osanneet valita, vaan olimme ympärillämme olevien aikuisten valintojen varassa suhteessa meidän elämäämme, mutta niistäkin valinnoista on tullut osa meidän kokemustamme ja siinä suhteessa arvokasta rakennusmateriaalia meidän ”tämän päivän” hyviin valintoihimme. Kuinka monesti olenkaan miettinyt, että kunhan olen aikuinen en toimi, tee tai ajattele niin kuin tuo aikuinen tuossa. Ja kuinka on vaan saanut huomata, ettei toivottua oppimista ole tapahtunut, mutta ehkä seuraavalla kerralla kerkeäsi jo ajattelemaankin ennen toimimista. Ehkä pitää olla vielä vähän vanhempi ja kokemusrikkaampi toimiakseen uudella tavalla, hahmottaakseen sen missä muutosta tarvitaan.

 
Niin kuin tuossa mainoslauseessa pohditaan, ilman suoraa viittausta siihen, niin nuo meidän kokemuksemme voivat kasvattaa meissä kovankin kuoren, jonka on tarkoitus suojata meitä uusilta ”kovilta” kokemuksilta, valitettavan monesti tuo kuori kääntyy meitä itseämme vastaan ja jäämme sinne kuin turvaan ja liian monesti yksin. Alamme ajatella, ettei tuo kanssa ihminen voi ymmärtää, kun ei se ole kokenut samaa kuin minä. Niin minullekin kävi, maailmani supistui aika pieneksi tuon ajatuksen myötä. Loppupeleissähän en voi tietää sen toisen kokemusmaailmaa ja mitä kaikkea siihen kuuluu. Ja jos oikein tarkkaan katson, voin nähdä hänenkin ympärillään kuoren. Mutta sen kovannäköisen kuoren alla voi todella olla pehmyt sisin. Ja siksi haluankin, ettei minun sanomiseni ja tekemiseni olisi kenenkään toisen huono kokemus, vaan voisin rohkaista itseni lisäksi myös toisia elämään rohkeasti siitä pehmeästä sisimmästä käsin, vähän niin kuin syleillen koko maailmaa.

 
Myöhätuulessa olen saanut jatkaa pohjoisessa alkanutta kuntoutumismatkaani. Täällä olen saanut rohkaisua ja rohkaistua pudottamaan niitä kuorikerroksia ympäriltäni, aina se ei käy kivuttomasti, mutta kun tietää, että sinä hankalana hetkenä löytyy aina joku ”peili” jonka kanssa peilailla asioita, kasvaa osaksi hyvää kokemusta, ei varmaankaan voi enempää elämältä pyytää.

 
Tehdään yhdessä tästä vuodesta, se vuosi, kun voimme jonkun elämämme huonon kokemuksen huomata muuttuneen tämän päivän hyväksi päätökseksi ja kokemukseksi.

 


TiinaA


Torstai, Tammikuu 10, 2019, 13:09 | Ei kommentteja »

Taivaanrannanmaalari vai Saapasjalkakissa


Kerron tätä tarinaa nurinkurisesti takaperin pakittaen. Sellainen minä olen. Leikkisästi voisin sanoa, että ennen uskoin siihen, kun sanottiin että se tunnelin päässä näkyvä valo olisi juna. No ei onneksi ollut. Minun historiaani alettiin kirjoittaa vuonna 1967, olin ollut silloin maailmassa jo neljä vuotta. Miksi sanon että historiaani. Tuolloin minun elämässäni, siis sen pienen tyttölapsen elämässä tapahuneet asiat sitoivat minut pieneksi lapseksi peräti 50 vuoden ajaksi. Vasta kuutisen vuotta takaperin sain alkaa kasvamaan myös mielen maailmoista aikuiseksi. Kohtaamaan vastuullisesti sen lapsen joka tarvitsi aikuisen apua tuskansa kanssa.

Pohjoisessa, siis maantieteellisesti, paikkakunnasta viis. Oli mielenterveys- ja päihdekuntoutujille tarkoitettu kohtaamispaikka tai toimintatupa, niinkuin sitä siellä nimitetiin. Tuvalla oli 2 virikeohjaajaa Maija ja Ritva, jotka laittoivat tai paremminkin auttoivat minussa alulle eheytymisen ja kokonaiseksi tulemisen, itsensä löytämisen ja itseensä uskomisen avulla. He osasivat auttaa minua löytämään taitoja itsestäni, joita minussa oli ollut koko ajan, mutta jotka vanhempien ja sisarusten mitätöiminen ja ymmärtämättömien ihmisten sanat oli saanut kadoksiin ja unohduksiin.

Sitä valhetta, etten osaisi tai kykenisi selätän vielä tänäkin päivänä. Mutta alan olla jo vahvasti voiton puolella. Kuinka pienistä sanoista, äänenpainoista, merkityksellisistä katseista me rakennammekaan itseemme tuon uskomuksen, jonka joku kypsymätön, rikkinäinen, kateellinen tai jopa ilkeä ihminen meihin kylvää. No tuo olkoon tuollaisena välihuomiona vain. Maija ja Ritva tosiaan rohkaisivat minua kokeilemaan eri asioita. 2013 oli tuossa suhteessa merkityksellien vuosi, se oli vuosi jolloin tein monia asioita vasta ensi kertaa elämässäni. Opin kutomaan sukkaa ja mattoa, huovuttamaan ja solmiamaan, opin luottamaan että kokeilla voi, yrittää, eikä heti tarvitse onnistua, eikä se kuitenkaan meinaa epäonnistumista. Tuo merkityksellinen vuosi kasvatti minusta Saapasjalkakissan, tiedäthän sen sadun katin, joka auttoi sitä pikkupoikaa. Minusta tuli oikein kattien katti, tahtoisin auttaa koko maailmaa. No rajallisuuteni kuitenkin ymmärtäen, yritän jakaa nyt pieneltä osaltani sitä hyvää mitä itse olen saanut kokea ja oppia näiden viime vuosien aikana. Olen löytämässä ehkä sitä tehtävää, joka minussa on syntynyt omien kokemusteni kautta. Valaa onnistumisen uskoa kanssakulkijoihin, rohkeutta kokeilla, etsiä ja löytää rajojaan, pelkäämättä, että siitä seuraisi jotakin pahaa. Jakaa onnistumisen iloa, olla se joka pienen hetken antamisesta saa itse timantteja. Ehkäpä tämä oli se haavekuva, joka pienellä tyttösellä oli omien leikkiensä keskellä, kun rakensin käpylehmiä ja muotoilin savesta kippoja ja kuppeja kotini pihamaalla tai koululeikeissä opettajan roolissa.

Vaikka minusta ei vanhempien ja sisarusten mittapuun mukaan tullut oikein mitään. Myönnettäköön, että tuo ajatus vaivaa vieläkin aikaajoin, ei minkäänlainen. Mutta minulla oli haave ja uskon että ihan jokaisella meillä on tuo sama haave, tulla nähdyksi, kuulluksi, kohdatuksi.

On enää turha kysyä olisinko toisenlainen, jos historiani olisi kirjoitettu toisin. Ajattelen että olen tänään juuri sellainen kuin minun pitääkin. Haaveilen, nyt todellakin teen niin, mitä haaveistani uskallan toteuttaa jää tulevaisuuden nähtäväksi. Ihana keskeneräisyys oli mottomme eräässä koulutuksessa ja se on aika armollinen sisällöltään, siitä tuli myös oman elämäni motto.

Ehkäpä huominen voisi olla sellainen, jossa voimme olla toisemme huomioonottavia, toista kannustavia ilman oman rikkinäisyyden tuomaa kritiikkiä. Kriitikkoja on ihan ammattikunnaksi asti, silläkin oma paikkansa, mutta ensin pitää löytää jokaisen oma vahvuutensa, että sitä kritiikkiä kestää. Ei marjakaan ole kypsä poimittavaksi ennenkuin monen vaiheen jälkeen ja sitten se antaa itsensä, makunsa nauttijansa arvosteltavaksi. Sama on ihmisen, me kasvamme monen tuskallisenkin vaiheen läpi kokonaisemmaksi ja pikkuisen eheämmäksi ja vasta sen jälkeen annamme itsemme, mutta ei rikottavaksi vaan hyväksyttäväksi ja rakastettavaksi.

 Kumpiko olen, ehkä todellakin vähän molempia, hyvällä tavalla

 Tiina A.


Torstai, Marraskuu 15, 2018, 12:16 | Ei kommentteja »

Vuonna 2012 olin 55-vuotias sairaseläkkeellä oleva nainen, joka tuolloin, eikä nyt, voi elää ilman liikuntaa. Niin paljon se koukuttaa minua. Tässä tilanteessa olin silloin elänyt vasta noin puolitoista vuotta. Näen nyt elämäni toisin kuin ennen. Eli elämä ilman liikuntaa, rapakuntoisena ja elämä nyt Iloliikkujana ja Iloseikkailijana elämän viidakossa.

Olin huono-onninen mielenterveyskuntoutuja siinä mielessä että myös fysiikkani petti täysin jäätyäni pois työelämästä 2008. Syksyllä 2009 olin kahdessa säästösyöpäleikkauksessa, rankoissa sädehoidoissa ja sairastin ennen sädehoitoja rankan influenssan, todennäköisesti sikainfluenssan.

Tuolloinen sairastaminen on jäänyt kauhukuvana mieleeni.Olin kertakaikkiaan ihan romu. Jatkuvasti kuolemanväsynyt. Elämä ei tuolloin ollut todellakaan elämänarvoista. Kun ei päässyt ylös sängystä kuin iltapäivisin ja jaksoi hädin tuskin tehdä tärkeimmät kotityöt – lähinnä Kyökki-Piian työt. Myös Kilpirauhasessani havaittu vajaatoiminta jota ei täsmähoidettu vaivasi aina ajoittain. Painonikin oli melkein 115 kiloa ja olo uupunut jatkuvasti. Jos ihminen on sikaväsynyt - silloin ei voi edes ajatella fyysistä kuntoutumista.

Minun tilanteeni muuttui konkreettisesti keväällä 2011 kun sain kilpirauhaseeni täsmähoidon. Ultrassa ilmeni että vajaatoiminnan lisäksi oli kilpirauhasessani struuman kaltaisia muutoksia. Ei ihme että minua ei voitu täsmähoitaa. Täsmähoito löytyi heti kun saatiin selville kilpirauhaseni tila. Olin myös onnekas koska psyykenlääkitykseenikin puututtiin. Pääsin eroon lääkkeistä mitkä ilmiselvästi eivät sopineet minulle ja tilalle löytyi psyykkeeseeni sopivimmat lääkkeet.

Keväällä 2011 kirurgini sanoi että minun on laihduttava - olihan painoni tuolloin 113,5 kiloa ja elokuun lopulla edessä suuri leikkaus. Kuntoni oli parantunut sen verran että jatkuva uupumus oli hellittänyt jonkun verran. Päätin aloittaa uimisen jota olin harrastanut useaan otteeseen elämäni aikoina. Eläkeläisenä minun oli mietittävä myös mikä liikuntaharrastus veisi mahdollisimman vähän rahavarojani. Lähistöllä oli upea erämaalampi, joten aloin käydä siellä päivittäin uimassa.

Vähitellen pidensin uintimatkoja ja kuntoni alkoi nousta. Jaksoin uida puolisenkin tuntia tauotonta uintia. Minua oli vaivannut keväällä myös nivelrikkoinen polvenikin pari kuukautta jolloin käveleminen oli melkein mahdotonta - eli minun oli pysyteltävä kotona koska käveleminen oli aivan liian tuskallista. Uiminen tuntui sopivan hyvin nivelrikkopolvelleni sairausjakson jälkeen. Joskus pitkän uinnin jälkeen nivelrikkoisen polven jalkapohja kramppasi jolloin minun oli lopetettava uiminen.

Uiminen on tosi ihana harrastus kesällä. Koin tuolloin uidessani olevani jonkinlaisessa luonnonterapiassa kun uidessani ympärilläni oli exoottista luonnonkauneutta. Uin erämaalammessa jossa oli paljon lumpeenkukkia, sudenkorentoja, sorsia sorsapoikueineen. Uidessani siellä vain ihastelin kauniita lumpeenkukkia ja sudenkorentoja.

Koin olevani tosi onnekas, että mieluiseen harrastukseeni ei kulunut yhtään rahaa ja samalla urheillessani pystyin nauttimaan kaikesta kauniista ympärilläni. Olin saanut siihen elokuun leikkaukseen painoani alas, mikä oli hyvä asia.Leikkaukseen kuuluu aina jonkin sortin riski. Jatkoin uimistani uimahallissa lapsuuden kaverini kanssa, jonka toinen jalka oli vammautunut liikenneonnettomuudessa. Nivelrikkoinen polveni oli muuttunut melko oireettomaksi - terveyskeskuslääkäri oli ollut oikeassa.

Liikunta voitelee niveliä. Minunkin tapauksessa kun liikuntani
monipuolistui ja lisääntyi, nivelrikkoisen polveni oireilukin väheni. Olin päässyt niin hyvään kuntoon nivelrikkoisen polveni kanssa että pystyin harrastamaan jopa pitkiä maratonkävelyitä: 8-10 kilometriä kerralla. Käveleminen oli mielestäni niin mielekästä kun siihen pystyi ilman kipuja ja pahempaa väsymistä että aloin harrastamaan sitäkin kolme - neljä kertaa viikossa. Kunnon koheneminen ei ollut enää ainoa motiivini harrastaa sitä. Eläkeläisen kukkarollekin se sopi tosi hyvin. En enää käyttänyt julkisia kulkuvälineitä kuin harvoin.

Useimmiten kävelin – jopa kahdeksankin kilometriä Ajattelin myös että jos sukuni on ollut evakoita niin minunkin on pystyttävä ainakin tähän hyötykävelemiseen. Koenkin henkilökohtaisesti ettei psyykkinenkään kuntoutuminen onnistu ilman fyysistä kuntoutumista. Minulle ainakin kävi näin...

Se että puolessatoista vuodessa sain painoni putoamaan yli 20 kiloa - ei ole voinut olla vaikuttamatta olotilaani. Olen kurinalaisesti yrittänyt noudattaa muitakin terveitä elämäntapoja. Se että tänä vuonna olen pystynyt nukkumaan ja heräämään aamuisin,
on uutta viime vuosien uupumuksen jälkeen. Liikunta koukuttaa minua. Nytkin on vähän huono omatunto kun pariin päivään ei ole
tehnyt mitään. Uskon liikunnasta seuraavan mielihyväntunteita aivoihin mikä lisää psyykkistä ja fyysistä kestämistä. Olen aivan eri ihminen kuin ennen säännöllistä liikuntaharrastustani enkä halua muuttua enää miksikään sohvaperunaksi.

Aluksi oli aloitettava uimisella koska minulla oli niin paljon rajoitteita liika paino ja polven nivelrikko. Ja nyt saan kokea nuoruudeniloa, jonka luulin kadonneen aikoja sitten. Löysin nimittäin uuden harrastuksen: Zumban, mikä tuntui tosi hauskalta harrastukselta. Syksyllä 2012 aloitin myös venyttelyjumpan. Eli tuntui siltä että tämä liikuntaharrastuksenikin entisestään monipuolistuu. Aivan upea fiilis! Että kykenee vielä tähänkin!

Nyt on syksy 2018, eli kuutisen vuotta yo. kirjoituksesta. Eikä asenteeni liikuntaharrastukseen ole muuttunut. Loukkasin nimittäin oikean polveni viime syksynä niin pahasti etten pystynyt pahemmin kävelemään aina tuonne heinäkuun 2018 loppuun saakka. Polveni oli niin pahassa jamassa, että se naksuili ja lonksui aina kävellessä ja tuli sen verran kiputiloja, että en pystynyt pahemmin liikkumaan. Lääkärin kehotuksesta aloitin uintiharrastuksen keväällä ja kesällä uin jopa joka päivä.

Olkapäässänikin oli olkapäänkiertäjävamma, minkä olin saanut kaatuessa ja minulla oli öisin kovat kivut sen johdosta. Kivut olivat jatkuneet talvella kaatumisestani lähtien. Ja ihme tapahtui! Uimisen seurauksena olkapääkipunikin hävisivät kokonaan uimisen johdosta. Niin kuin terkkarilääkärinikin sanoi, liikunta voitelee niveliä.

Kannustankin kaikkia liikuntarajoitteisia, joille lääkäri on suositellut vesiliikuntaa, harrastamaan sitä. Ilman uintiharrastustani en olisi näin hyvässä kunnossa.

Liikunnallista loppuvuotta 2018! Säilytä liikuntaharrastus elämäsi loppuun asti – Se on paras henkivakuutus minkä voit saada!
T. Anne P.


Perjantai, Elokuu 17, 2018, 10:55 | Ei kommentteja »

Kaisu Lähteenmäki, toiminnanohjaaja, Hyvät Tuulet ry

Ihmisaivot tykkäävät lokeroida. Erilaisuuksien ja yhteneväisyyksien etsiminen ja löytäminen on meidän tapamme hahmottaa maailmaa. Kieli auttaa meitä ymmärtämään, mikä on iso ja mikä pieni, mikä kissa ja mikä koira. Miten ne ovat samanlaisia ja miten eroavat toisistaan. Lokerointi tulee meillä selkäytimestä.

Hyvissä Tuulissa taas pyrimme välttämään lokerointeja. Kävin mielenkiintoisen keskustelun erään vapaaehtoisemme kanssa. Hän kertoi minulle ilahtuneensa siitä, että uusi kävijä oli kysynyt häneltä, onko hän työntekijä vai asiakas. Pohdimme, miten hienoa on, että meillä olemme kaikki yhtä porukkaa, erilaisia yksilöitä, jotka kuitenkin kokevat vertaisuutta keskenään. Me työntekijät olemme osa yhteisöä, kuten kävijämmekin. Ihmisiä saattavat yhdistää tietyt haasteet, mutta myös monet muut asiat.

Olin taannoin ohjaamassa ryhmää, jossa osallistujat vaikuttivat ulkoisesti hyvin erilaisilta. Jo ikähaitari oli hyvin laaja. Vaikka keskusteluissamme jaettiin myös suruja ja asioita, jotka tällä hetkellä olivat haasteellisia ryhmäläisille, löytyi paljon muitakin ihmisiä yhdistäviä tekijöitä. Osallistujat olivat musikaalisia, kuvaamataidollisesti lahjakkaita, luovia ihmisiä. Meitä yhdistivät huumorintaju ja tietyt kokemukset ja näkemykset elämästä.

Mielestäni tässä kiteytyy hyvin tärkeä asia vertaisuudesta ja siitä, miten ihmistä ei koskaan tulisi nähdä yksioikoisesti, vain yhdestä näkövinkkelistä tai tietyn lokeron kautta. Voimme ajatella, että kävijät hakevat yhdistyksestämme tukea omaan jaksamiseensa ja mielenterveyteen liittyviin haasteisiin. Mutta jokainen sisälle astuva voi löytää täältä vertaisuutta myös monen muun eri asian kautta, innostua uudelleen musiikista ja bänditoiminnasta, löytää itsestään kädentaitajan tai viherpeukalon tai huomata, että voisikin voimistua vapaaehtoisena, muita tukien ja auttaen.

Samaa ajattelua voi soveltaa itseenkin. Miten määrittelen itseni ja voisinko tänään löytää itsestäni jotain uutta tai jo unohtunutta. Ja tätä kautta voin löytää vertaisuutta itsestäni sellaistenkin ihmisten kanssa, jota en olisi mitenkään kuvitellut sitä löytäväni. Vertaisuutta voi versoa missä tahansa!

 

 

 


Keskiviikko, Heinäkuu 11, 2018, 14:05 | Ei kommentteja »

Mielenterveyden keskusliitossa (MTKL) on herännyt huoli sote-uudistuksen vaikutuksesta järjestöjen rahoitukseen ja sitä kautta niiden toimintaedellytyksiin. Liittokokouksessa vaadittiin, ettämaakuntien ja järjestöjen yhteistyövelvoite tulee kirjata sote-järjestämislakiin, jotta maakuntien järjestöavustukset tulisivat turvatuiksi ja järjestöjen toimintakyky säilyisi. Pelkkien kuntien tuki järjestöille on katsottu riittämättöksi ja epävakautta luovaksi.

Mielenterveyden keskusliiton puheenjohtaja Tarmo Raatikainen kysyy kesäkuun alussa julkaistussa vlogissaan, kuinka hyvin päättäjämme itseasiassa tuntevat MTKL:n jäsenyhdistysten toimintaa. Tietävätkö he niiden arvon matalankynnyksen avun tarjoajiana ja merkityksen syrjäytymisen vastaisessa työssä? Vlogissaan Raatikainen haastaa päättäjät ja toimihenkilöt tutustumaan oman alueensa lähimpään mielenterveysyhdistykseen ja tukemaan sen toimintaa liittymällä jäseneksi tai kannatusjäseneksi, sekä kertomaan tästä sosiaalisessa mediassa hästägillä #mtklhaaste.

Me Hyvät Tuulet ry:ssa iloitsemme haasteesta ja toivotamme niin päättäjät, virkailijat kuin muutkin vantaalaiset tutustumaan yhdistyksemme toimintaan. Keskustellaan yhdessä mielenterveystyön kehittämisestä, vapaaehtoistyön merkityksestä ja vertaistuesta. Yhdistyksemme, muiden mielenterveysyhdistysten tavoin, toimii tärkeänä kohtaamispaikkana vahvistaen osallisuutta ja luomalla arkeen struktuuria. Joillekin toiminta saattaa olla ainoa sosiaalinen kontakti. Etsimme jatkuvasti keinoja tavoittaa paremmin yhdistyksemme toiminnasta mahdollisesti hyötyviä henkilöitä ja tässä työssä yhteistyöverkostot ovat kullanarvoisia. Taistellaan yhdessä mielen hyvinvoinnin puolesta – askel kerrallaan, kohti hyviä tuulia!

#mtklhaaste


Keskiviikko, Kesäkuu 6, 2018, 12:29 | 1 Kommentti »

 


Tämä on historiallinen hetki kun nettisivuillamme julkaistaan ensimmäinen blogi-kirjoitus. Sain puheenjohtajana kunnian aloittaa tämän kirjoittelun. Olen Merja ja toimin nyt seitsemättä vuotta yhdistyksemme puheenjohtajana.

Hyvät Tuulet ry:n molemmat toimipaikat ovat avoimia kaikille kiinnostuneille, toimimme matalan kynnyksen kohtaamispaikkana eli kaikki ovat milloin tahansa tervetulleita. Mielellään otamme Sinut jäseneksi kun olet todennut että viihdyt meillä, 15 euron jäsenmaksun ”tienaat” nopeasti takaisin syömällä edullisia lounaitamme tai osallistumalla retkille. Tutustujille tarjoamme aina pullakahvit, tervetuloa käymään!

Olen ollut yhdistyksen jäsen jo yli kymmenen vuotta ja voin lämpimästi suositella näitä paikkoja kaikille. Sairastin aikoinaan masennusta ja työuupumusta vuosia, ja vieläkin masennus välillä nostaa päätään. Olen kokenut yhdistyksen auttavan minua vertaistuen, mielekkään tekemisen ja selkeän päivärytmin avulla. Kotiin jääminen oman saamattoman olon kanssa on ainakin minulle se vihonviimeisin vaihtoehto, silloin en pääse edes sängystä ylös. Vuosien aikana olen saanut hyviä ystäviä, oppinut uusia taitoja ja nähnyt monia paikkoja mihin ei yksin tulisi lähdettyä.

Lauhatuuli sai uudet lähes 300 neliön tilat pari vuotta sitten Simonkylästä, se on kansalaistoiminnankeskus Leinikin kanssa samassa kerroksessa. Leinikissä kokoontuvat sellaiset vantaalaiset yhdistykset joilla ei ole omia tiloja, ja siellä järjestetään monenlaisia tapahtumia. Tiloissa on myös avoin asukastila, jossa voi viettää aikaa. Lauhatuulessa on tietenkin omaa toimintaa yhdistyksemme kävijöille, ja todella hyvä lounasravintola/kahvila. Harrastustiloja on monenlaisia ja iso oleskelutila, jossa voi lukea lehdet, pelata tai vaan seurustella muiden kanssa.

Myöhätuuli on jo vuosia ollut Pähkinärinteessä kerrostalon alakerrassa Lammaslammen rannalla. Miljöö on aivan ihana, luonnon keskellä. Lammaslammen ympäri kiertää kävelytie ja lammen toisella puolella on yhdistyksen viljelypalsta, josta syksyllä saadaan maistiaisia ja kukkia pöytään. Myöhätuulen tilat ovat pienemmät mutta sopu sijaa antaa, ja tila on viihtyisän kodinomainen. Lounasruoka ja kahvila ovat suosittuja, ja erilaisia liikuntaharrastuksia on paljon.

Koskaan ei jäseniä tai kävijöitä ole tiloissamme liikaa, toivon että yhä useampi vantaalainen löytäisi tiensä meidän yhdistykseen. Kun olet käynyt tutustumassa, kerro paikasta myös ystävillesi ja omaisillesi, kaikki ovat tervetulleita! Yhdistyksessä on myös erinomainen mahdollisuus halutessaan tehdä vapaaehtoistyötä, voit vaikka aloittaa uuden ryhmän tai kerhon sellaisesta asiasta joka on sinulle tuttua ja mieluista. Kaikki meidän ryhmät ovat vapaaehtoisten ohjaamia, ja heille on ensi syksystä lähtien tarjolla myös säännöllinen tuki kuukausittain. Ryhmiin ja kerhoihin mahtuu aina lisää osallistujia, jos löydät viikko-ohjelmastamme jotain sinulle mieluista tekemistä.

Toivottavasti nähdään joko Lauhatuulessa tai Myöhätuulessa, olet tervetullut mukavaan joukkoomme! Jo nyt yhdistyksessä kävijöille toivotan myös oikein hyvää ja rentouttavaa kesää, nähdään retkillä!


Myöhätuuli: 
Lammaslammentie 17 A, 01710 Vantaa 
Puh. 09 853 2328
vantaanmielenterveys[at]hyvattuulet.fi
Lauhatuuli: 
Leinikkitie 22, 01350 Vantaa
Puh. 09 873 4386
vantaanmielenterveys[at]hyvattuulet.fi 
Y-tunnus: 0806546-6
IBAN:  FI42 4108 0010 3676 65
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
Evästeiden tiedot
Tämä verkkosivu voi käyttää evästeitä verkkosivujen toiminnan parantamiseksi. Voit estää evästeiden käytön oman selaimesi asetuksissa. Käyttäessäsi verkkosivujamme hyväksyt myös evästeiden käytön.
OK, ymmärrän